Netti on ollut pois käytöstä lähes kuukauden, siitä pitkä hiljaisuus täälläkin. Sain vihdoin hankittua ihan ikioman laajakaistan, joten nyt pääsee taas surffaamaan kotisohvalta tai nojatuolista, miten sen nyt ottaa.
Mutta ei muuta kun kuulumisia päivittämään:
PoriJazz oli ja meni. Mary J. Blige vastasi aikas paljon kuvitelmia. Kunnon diiva lavalla, mutta I liked it! Sen ihmeellisempiä ei kai tässä ole tapahtunutkaan. Aika peruspaahtoa. Mutta viime viikko oli ihan hirveä. Koulullamme järjestettiin taas jokavuotiset alan messut ja olin siellä maanantaista sunnuntaihin tekemässä töitä ns. omaan pussiin, sillä päättävä vuosikurssi saa järjestää mm. kahvilatoimintaa yms. messuilla ja kerätä rahaa itselleen. Päivät venyivät helposti 12-16 -tuntisiksi ja kotiin päästyään ei jaksanut tehdä mitään muuta kuin äkkiä viedä koiran ulos ja mennä nukkumaan. Mustillakin siis rankka viikko takana, kun musta ei paljon seuraa saanut. Onneksi kuitenkin ihanat ystävät veivät sitä lenkille kesken päivän ja perjantaista sunnuntaihin pääsi kasvattajalle hoitoon. On nyt väsynyttä poikaa, kun piti vähän hoidossa stressailla ja jännitellä. Mutta niin kovin väsynyt olen itsekin. Eilen olin illalla kotona kymmeneltä ja suoraan nukkumaan. Tänään heräsin klo 9, vein Mustin hierojalle, palasin klo 11 kotiin ja painun takaisin pehkuihin. Heräsin vasta kolmen maissa kun kaveri soitti ja pyysi lenkille. Univelkaa on siis ihan mielettömästi.
Ja sen väsymyksen piikkiin voi pistää myös eilisen porukkahepulin 
Mentiin nimittäin päättävien luokkien töitä tehneellä porukalla eilen syömään ihan kunnon ravintolaan palkitaksemme itsemme rankasta viikosta ja hyvinhoidetusta työstä. Ravintolassa oli lapsille tarkoitettu ns. sähköinen värityskirja, jossa ruutua koskettamalla sai kuvaa väritettyä. Siihen istui värittämään n. 5-vuotias poika. Siinä ei sinänsä ollut mitään hauskaa, mutta kun poika väritti jokaisen kuvan tarkkaan mustaksi. Ei siinä voinut muuta kuin nauraa. Onhan se kamalaa, kun tuon ikäinen on jo elämäänsä kyllästynyt tyyliin “Koko maailma on musta, ei tässä ole enää mitään toivoa!” 
Siitä se sitten lähti se hepuli. Eikä sille tullut loppua varmaan puoleen tuntiin. Koko kahdeksanhenkinen pöytäseurueemme vain hihitti ja nauroi vedet silmistä valuen. Kun taas saimme itsemme ruotuun, päätimme syyttää väsymystä. Hauskaa voi siis olla ihan selvinpäinkin
Joka tapauksessa iso kiitos niille oikeasti töitä paiskineille mukanaolleille. Vaikka olikin pieni porukka, saatiin silti homma hoidettua kunnialla loppuun saakka. Ikävää vaan, että mukana oli myös pari tyyppiä, jotka eivät tuntuneet saavan mitään aikaiseksi. Kun tyypeiltä puuttuu kokonaan oma-aloitteisuus, lisätään päälle hiukan tyhmyyttä ja laiskuutta, niin arvaahan sen, ettei homma ihan pelitä. Sitten loppuosa porukasta hoitaa heidänkin töitään omiensa lisäksi ja sykkii paikasta toiseen koko ajan satanen lasissa. Ja sitten kaikille pitäisi maksaa tehtyjen tuntien mukaan sama palkka. Pöh. Miten sen palkan voisi maksaa työpanoksen mukaan?
