Eilen vein Mustia jälleen hierottavaksi. Viime viikkoon verrattuna se ei enää ollut lainkaan niin jumissa. Toki edellisviikolla pitikin jäykistellä, kun oli ollut stressaamassa itseään Merlin the Wizardin luona muutaman päivän. Selkä oli tällä viikolla paljon paremmassa kunnossa, mutta toki edelleen oikea takajalka ei ihan kunnossa ole vaikka lantion seutu tuntuikin Tiina-hierojan mielestä paremmalta. Toivon mukaan kolarin jäljet saadaan joskus häivytettyä ja Musti pääsee täysillä kaikenmaailman harrastuksiin taas. Vähän mielessä siintelee, että päästäisiin taas jossain välissä aloittelemaan agility uudestaan. Jos siitä edelleenkään tulisi yhtään mitään.
Se vain harmittaa, että hieronta oli eilen siihen aikaan, ettei ehditty enää lähteä näyttelytreeneihin Tarjalle Somerniemelle. Mustilla on taas vuoden tauon jälkeen koitos Terri-Eri -näyttelyssä tämän viikon lauantaina, eikä meille olisi tosiaankaan ollut haittaa asiantuntevista vinkeistä ja treenistä. Mutta minkäs teet. Koitetaan nyt harjoitella taas kehäkäyttäytymistä tässä kotona ja toivotaan, että selviydytään lauantaista kunnialla.
…olin ihan muutaman päivän päästä lähdössä seikkailemaan vaihto-opiskelijaksi Hollantiin. Ja arvatkaas mitä, nyt vuoden jälkeen haikailen sinne takaisin. Miksi? Maahan, joka vuosi sitten ei herättänyt mitään ihmeellisiä tunteita missään ja jonne ei ollut mitään isoa hinkua päästä. Pari viime viikkoa on joka tapauksessa ollut ihan mieletön ikävä Hollantia ja ystäviä siellä. Ei oo kivaa. Mitä nyt pitäisi tehdä asialle? Jättääkö omaan arvoonsa vai tehdä radikaaleja ja äkkipikaisia ratkaisuja?
Niinhän sitä sanotaan, että aika kultaa muistot. Onko tässä tapauksessakin käynyt pahemman kerran niin? Koitan muistella, kuinka hirveän likainen loukko oli soluasuntomme keittiö, kuinka paljon hiiriä juoksi nurkissa, kuinka ärsyttävää oli, kun lämmöt olivat alituiseen pois päältä…jne. jne. Mutku, mutku, silti. Kumpi on tulevaisuuden kannalta järkevämpää; käydä koulu loppuun täällä vai siellä? Vai onko sillä niinkään paljon merkitystä? Valmistun joka tapauksessa samaan ammattiin, lähden tai jään. Mutta jäänkö jostain paitsi, jos en lähde vai jos lähden?
Äh, tuskinpa edes on näin lyhyellä varoitusajalla mahdollista lähteä, joten kai vaan tyydyn vierailemaan Hollannissa usein. Tässähän syksyllä ei ole muutakaan tekemistä, kun kursseja tarjotaan niin vähän omassa koulussa. Joten jos kävisi vähän pidemmän kaavan kautta Hollannissa tekemässä jotain hyödyllistä ja hyödytöntä.
Netti on ollut pois käytöstä lähes kuukauden, siitä pitkä hiljaisuus täälläkin. Sain vihdoin hankittua ihan ikioman laajakaistan, joten nyt pääsee taas surffaamaan kotisohvalta tai nojatuolista, miten sen nyt ottaa.
Mutta ei muuta kun kuulumisia päivittämään:
PoriJazz oli ja meni. Mary J. Blige vastasi aikas paljon kuvitelmia. Kunnon diiva lavalla, mutta I liked it! Sen ihmeellisempiä ei kai tässä ole tapahtunutkaan. Aika peruspaahtoa. Mutta viime viikko oli ihan hirveä. Koulullamme järjestettiin taas jokavuotiset alan messut ja olin siellä maanantaista sunnuntaihin tekemässä töitä ns. omaan pussiin, sillä päättävä vuosikurssi saa järjestää mm. kahvilatoimintaa yms. messuilla ja kerätä rahaa itselleen. Päivät venyivät helposti 12-16 -tuntisiksi ja kotiin päästyään ei jaksanut tehdä mitään muuta kuin äkkiä viedä koiran ulos ja mennä nukkumaan. Mustillakin siis rankka viikko takana, kun musta ei paljon seuraa saanut. Onneksi kuitenkin ihanat ystävät veivät sitä lenkille kesken päivän ja perjantaista sunnuntaihin pääsi kasvattajalle hoitoon. On nyt väsynyttä poikaa, kun piti vähän hoidossa stressailla ja jännitellä. Mutta niin kovin väsynyt olen itsekin. Eilen olin illalla kotona kymmeneltä ja suoraan nukkumaan. Tänään heräsin klo 9, vein Mustin hierojalle, palasin klo 11 kotiin ja painun takaisin pehkuihin. Heräsin vasta kolmen maissa kun kaveri soitti ja pyysi lenkille. Univelkaa on siis ihan mielettömästi.
Ja sen väsymyksen piikkiin voi pistää myös eilisen porukkahepulin Mentiin nimittäin päättävien luokkien töitä tehneellä porukalla eilen syömään ihan kunnon ravintolaan palkitaksemme itsemme rankasta viikosta ja hyvinhoidetusta työstä. Ravintolassa oli lapsille tarkoitettu ns. sähköinen värityskirja, jossa ruutua koskettamalla sai kuvaa väritettyä. Siihen istui värittämään n. 5-vuotias poika. Siinä ei sinänsä ollut mitään hauskaa, mutta kun poika väritti jokaisen kuvan tarkkaan mustaksi. Ei siinä voinut muuta kuin nauraa. Onhan se kamalaa, kun tuon ikäinen on jo elämäänsä kyllästynyt tyyliin “Koko maailma on musta, ei tässä ole enää mitään toivoa!” Siitä se sitten lähti se hepuli. Eikä sille tullut loppua varmaan puoleen tuntiin. Koko kahdeksanhenkinen pöytäseurueemme vain hihitti ja nauroi vedet silmistä valuen. Kun taas saimme itsemme ruotuun, päätimme syyttää väsymystä. Hauskaa voi siis olla ihan selvinpäinkin
Joka tapauksessa iso kiitos niille oikeasti töitä paiskineille mukanaolleille. Vaikka olikin pieni porukka, saatiin silti homma hoidettua kunnialla loppuun saakka. Ikävää vaan, että mukana oli myös pari tyyppiä, jotka eivät tuntuneet saavan mitään aikaiseksi. Kun tyypeiltä puuttuu kokonaan oma-aloitteisuus, lisätään päälle hiukan tyhmyyttä ja laiskuutta, niin arvaahan sen, ettei homma ihan pelitä. Sitten loppuosa porukasta hoitaa heidänkin töitään omiensa lisäksi ja sykkii paikasta toiseen koko ajan satanen lasissa. Ja sitten kaikille pitäisi maksaa tehtyjen tuntien mukaan sama palkka. Pöh. Miten sen palkan voisi maksaa työpanoksen mukaan?
Siitä se sitten lähti se hepuli. Eikä sille tullut loppua varmaan puoleen tuntiin. Koko kahdeksanhenkinen pöytäseurueemme vain hihitti ja nauroi vedet silmistä valuen. Kun taas saimme itsemme ruotuun, päätimme syyttää väsymystä. Hauskaa voi siis olla ihan selvinpäinkin 